Ihana, kamala töihin paluu

Olen ollut nyt joitakin viikkoja takaisin työelämässä vanhempainvapaan jälkeen. Ennen paluuta ajattelin, että ihanaa päästä lastenhoidosta aikuiseen seuraan, tekemään asioita joissa olen hyvä ja saamaan tunnustusta siitä. Miltä todellisuus nyt sitten näyttää?

Kotona

Kotona olen saannut huomata, että en todellakaan ole korvaamaton. Lapset ovat viihtyneet hyvin miehen ja mummin kanssa paivisin. Edes nuoremmalle imetyksen vähentäminen ei ole tuottanut ongelmia. Omaan jaksamiseen on ollut vaikutusta sillä, että molemmat lapset sairastuivat juuri töihin paluun kynnyksillä ja olivat ensimmäisen viikon kuumeessa. Yöt menivät lyhyissä pätkissä ja varsinkin iltaisin väsytti. Töissä kuitenkaan olen jaksanut hyvin, koska tilanne on virkistävän erilainen.

Vaikka nuorempi lapsi on viihtynyt päivisin muiden seurassa, on hän täysin ripustautunut minuun iltaisin ja vapaapäivinäni. Olen saanut siis hetkellisesti heittää hyvästit lenkkeilylle ja sosiaaliselle elämälle. Toisaalta taas nautin ihan eri tavalla lasten seurasta ja kaipaan heitä työpäivien ajan. Tuntuu, että yhteisestä ajasta saa nyt paljon enemmän irti.

Töissä

Parasta töihin paluussa ovat ehdottomasti sosiaaliset kontaktit. Ihana päästä puhumaan aikuisten ihmisten kanssa arkisista asioista tai työn vaativammistakin koukeroista. Itse en oikein usko kiiireeseen vaan ennemminkin priorisointiin. Nyt kuitenkin huomaan, että yhden sähköpostin lähettäminen työaikana saattaa olla lähes mahdotonta. Siksi olen varastanut tunnin aamulla ja mennyt töihin hyvissä ajoin setsemältä, jotta ehdin tehdä oikeita töitä ennen palaverirumban alkua. Päivät menevät hirveätä tahtia, enkä ole kertaakaan ajatellut, etten töihin haluisi mennä. Työpäivät päin vastoin tuntuvat levolta ja pieni hoppu on hyväksi.

Työtehtäväni ovat muuttuneet huomattavasti vapaata edeltävään aikaan verrattuna. Siinä missä ennen äitiyslomaa tein työtä asian parissa joka oikeasti kiinnosti minua ja johon minulla oli pätevyyttä, huomaan nyt tekeväni hommia, jotka eivät vastaa kokemustani eivätkä kyvykkyyksiäni. Ennen olin eturintamassa kehittämässä uusia juttuja, ja nyt taustalla pyörittämässä hommia, jotka eivät liiemmin kiinnosta. Vastuuta tai vapauksia minulla ei juurikaan ole, ja pidemmän päälle siitä seuraa motivaatio-ongelmia. Urani kannalta tunnen hetkellisesti ottaneeni askeleen taaksepäin edellisiin tehtäviini ja edelliseen työpaikkaanikin nähden. Henkisesti tuntuu, että olen joka toinen päivä aallon huipulla ja joka toinen uin vastavirtaa pohjalla. Onko minusta tullut äitiyslomalla tarpeeton vai onko tämä vain hetkellinen kupru?

En pelkää työpaikkani puolesta vaan näen, että osastoni on muutoksen edessä ja tuo muutos tuo selvyyden tehtäviini. Suunta näyttää olevan järkevä ja ennen kaikkea näen tässä tilaisuuden oppia uutta ja myös vaikuttaa tuleviin prosesseihin. Uskon vahvasti, että omalla tekemiselläni voin vaikuttaa työkuvan kehittymiseen. Jos hoidan hommani parhaalla mahdollisella tavalla, olen aktiivinen, tuon uusia kehitysideoita, en sorru valittamaan vaan positiivisesti työskentelen tiimissä, kykyni huomataan ja eteeni tulee kiinnostavia tilaisuuksia. En aio kuitenkaan hakata päätä seinään vuosi- tai edes kuukausitolkulla, vaan annan työlleni puoli vuotta aikaa. Jos mitään kehitystä ei ole tapahtunut, nostan kytkintä.

Nyt menen joka aamu innosta puhkuen töihin, imen tietoa itseeni ja pyrin pääsemään työhön kiinni, jolloin myös ammattitaitoni alkaa näkyä ja onnistumisia syntymään.

Mukavaa työviikkoa kaikille!